Tilan puute estää meitä käsittelemästä niitä sukulaitoksia, joita vielä nytkin esiintyy joko selvemmässä tai epäselvemmässä muodossa mitä erilaisimmilla villi- ja barbaarikansoilla, tai noiden sukulaitosten jälkiä Aasian sivistyskansojen muinaishistoriassa. Kumpiakin on kaikkialla. Vain pari esimerkkiä. Jo ennen kuin suku opittiin tuntemaan, McLennan, joka on nähnyt eniten vaivaa asian sotkemiseksi, todisti sukulaitoksen olemassaolon ja antoi siitä yleensä oikean kuvan sellaisena kuin se esiintyy kalmukeilla, tšerkesseillä, samojedeilla[1] sekä kolmella intialaiskansalla: veraleilla, magareilla ja manipureilla. Hiljattain M. Kovalevski havaitsi sukulaitoksen pšaveilla, hevsuureilla, Svaneilla ja muilla kaukasialaisilla heimoilla ja on sitä kuvaillut. Tässä vain muutamia lyhyitä huomautuksia sukulaitoksen ilmenemisestä kelttiläisillä ja germaaneilla.
Kelttiläisten vanhimmista säilyneistä laeista sukulaitos näkyy vielä täydessä kukoistuksessaan; Irlannissa sukulaitos on sen jälkeen, kun englantilaiset hajottivat sen väkivaltaisesti, elänyt ja elää vielä nykyäänkin vaistomaisesti kansan tietoisuudessa; Skotlannissa se oli vielä viime vuosisadan keskivaiheilla täydessä kukoistuksessaan, ja sieltäkin sen hävittivät vain englantilaisten aseet, lainsäädäntö ja tuomioistuimet.
Vanhoista walesilaisista laeista, jotka on kirjoitettu useita vuosisatoja ennen englantilaisten valloitusta,[2] ainakin jo 1000-luvulla, näkyy, että kokonaiset kyläkunnat viljelivät vielä yhteisesti maata, vaikka tämä tapa lieneekin vain poikkeuksellinen jäännös aikaisemmasta yleisestä tavasta; kullakin perheellä oli viisi eekkeriä omia viljelyksiä; sen ohella viljeltiin toista palstaa yhteisesti ja sato jaettiin. Kun otetaan vertauskohteiksi Irlanti ja Skotlanti, ei ole epäilemistäkään, että nämä kyläyhteisöt edustavat sukuja tai suvun osia, vaikkei tätä välittömästi vahvistaisikaan walesilaisten lakien uusi tutkiminen, johon minulta puuttuu aikaa (otteeni ovat vuodelta 1869[3]). Mutta walesilaiset ja niiden ohella irlantilaiset lähteet todistavat suoranaisesti, että vielä 1000-luvulla kelttiläisillä yksiavioisuus ei ollut suinkaan syrjäyttänyt pareittaisaviota. Naimiskaupan purkaminen eli oikeamminkin irtisanominen oli Walesissa mahdotonta vasta seitsemän vuoden kuluttua. Jos puuttui vaikkapa vain kolme yötä seitsemästä vuodesta, aviopuolisot saivat erota. Silloin jaettiin omaisuus, vaimo jakoi ja mies valitsi osansa. Huonekalut jaettiin tiettyjen, varsin huvittavien sääntöjen mukaan. Jos avioliiton purki mies, niin hänen tuli antaa vaimolle takaisin tämän myötäjäiset ja vähän muuta; jos purkajana oli vaimo, hän sai vähemmän. Lapsista mies sai kaksi, vaimo yhden, nimenomaan keskimmäisen. Jos vaimo otti eron jälkeen toisen miehen, mutta ensimmäinen vaati hänet takaisin, vaimon täytyi seurata tätä, vaikka hänellä toinen jalka jo olisi ollut uudessa aviovuoteessa. Mutta jos molemmat olivat asuneet seitsemän vuotta yhdessä, niin he olivat aviomies ja -vaimo ilman aikaisempaa muodollista avioliittoakin. Tytön neitsyys ennen aviota ei ollut suinkaan mikään ehdottomuus eikä sitä vaadittukaan; tätä koskevat määräykset ovat laadultaan äärimmäisen kevytmielisiä eivätkä suinkaan porvarillisen moraalin mukaisia. Jos vaimo teki aviorikoksen, mies sai häntä kurittaa (yksi niistä kolmesta tapauksesta, jolloin tämä oli miehelle sallittua, muissa tapauksissa häntä rangaistiin), mutta sittenpä hän ei saanutkaan vaatia enää mitään muuta hyvitystä, koska
»rikos edellyttää joko sovitusta tai kostoa, mutta ei molempia samalla kertaa».[4]
Syyt, joiden nojalla vaimo saattoi vaatia eroa menettämättä oikeuksiaan omaisuuteen eron tapahtuessa, olivat hyvin moninaisia: miehen pahanhajuinen henki oli riittävä syy. Heimopäällikölle tai kuninkaalle maksettava lunastusraha ensi yön oikeudesta (gobr merch, siitä keskiaikainen nimitys marcheta, ranskaksi marquette) esittää suurta osaa lakikirjassa. Naisilla oli äänioikeus kansankokouksissa. Kun lisäämme tähän, että Irlannissa on todistettu olleen samanlainen järjestys, että sielläkin joksikin ajaksi solmitut avioliitot olivat aivan tavallisia ja vaimolle oli eron varalta taattu tarkoin määriteltyjä suuria hyvityksiä, vieläpä korvaus kotitaloustyöstäkin, että siellä oli »ensimmäinen vaimo» toisten vaimojen ohella ja että perinnön jossa ei tehty mitään eroa aviollisten ja aviottomien lasten välillä, niin saamme kuvan pareittaisavioisuudesta, johon verrattuna Pohjois-Amerikassa vallitseva aviomuoto tuntuu ankaralta, mutta ihmekös se, jos sellaista oli 1000-luvulla kansan keskuudessa, joka vielä Caesarin aikana eli ryhmäavioliitossa.
Iiriläisen suvun (sept, heimoa sanottiin clainneksi, klaaniksi) olemassaoloa eivät vahvista ja kuvaile ainoastaan vanhat lakikirjat, vaan myös 1600-luvun englantilaiset lainoppineet, joita lähetettiin Irlantiin muuttamaan klaanien maat Englannin kuninkaan tiluksiksi. Maa oli ollut aina niihin aikoihin asti klaanin tai suvun yhteisomaisuutta, mikäli päälliköt eivät olleet jo muuttaneet sitä yksityisalueikseen. Kun suvun jäsen kuoli ja siis yksi talouskunta hävisi, päämies (englantilaiset lainoppineet käyttivät hänestä nimitystä caput cognationis) jakoi uudelleen koko maa-alueen toisten talouskuntien kesken. Tämä lienee tapahtunut yleensä samojen sääntöjen mukaan kuin Saksassa. Nytkin vielä on olemassa siellä täällä ns. rundale'ina kylänmaita — 40 tai 50 vuotta sitten niitä oli sangen paljon. Talonpojat — englantilaisten valloittajien anastamien entisten suvun yhteismaiden yksityiset vuokraajat — maksavat kukin vuokraa palstastaan, mutta yhdistävät kaikkien palstojen peltoja niittymaan, jakavat sen paikan ja laadun mukaan lohkoihin [»Gewanne»], kuten Moselin varrella sanotaan, ja antavat kullekin osan joka lohkosta; suo- ja laidunmaita käytetään yhteisesti. Vielä viisikymmentä vuotta sitten suoritettiin aika ajoin, toisinaan joka vuosi, maan uudelleenjako. Sellaisen rundale-kylän tiluskartta näyttää aivan samanlaiselta kuin Moselin varren tai Hochwaldin saksalaisen maatalousyhtymän [Gehöferschaft] kartta. Suku elää myös ns. »factioneissa».[5] Irlantilaiset talonpojat ovat jakautuneet usein puolueiksi, jotka perustuvat aivan mitättömiltä tai järjettömiltä näyttäviin eroavuuksiin ja ovat englantilaisista aivan käsittämättömiä eikä niillä näytä olevan muuta tehtävää kuin juhlina suositut puolueiden väliset nujakat. Ne ovat murskatun sukulaitoksen keinotekoista elvyttämistä, myöhemmin syntynyt korvike, joka on tavallaan todistus perinnäisen sukuvaiston sitkeähenkisyydestä. Suvun jäsenet elävät muuten monin paikoin vielä jotensakin yhdessä entisillä alueillaan, niinpä vielä 1830-luvulla Monaghanin kreivikunnan väestön valtaenemmistöllä oli vain neljä sukunimeä, ts. polveutui neljästä suvusta tai klaanista.[1*] Skotlannissa sukulaitoksen häviö ajoitetaan vuoden 1745 kapinan kukistamiskaudelle.[7] Tutkittavaksi jää yhä, minä renkaana sukulaitoksessa oli juuri skottilainen klaani; mutta epäilemätöntä on, että se kuului sukulaitokseen. Walter Scottin romaaneissa näemme ilmielävästi tämän Skotlannin ylämaan klaanin. Se on, Morgan sanoo,
»erinomainen näyte suvusta, sen järjestyksestä ja hengestä, kuvaava esimerkki suvun jäseniin ulottuvasta sukuyhteisöelämän herruudesta... Heidän kahakoissaan ja verikostossaan, klaanien mukaisessa aluejaossaan, yhteisessä maankäytössään, uskollisuudessa, jota klaanin jäsenet osoittavat päällikölleen ja toisilleen, havaitsemme yhtenään sukuyhteiskunnan piirteiden toistumista... Syntyperä laskettiin isänoikeuden mukaan, joten miesten lapset pysyivät klaanissa, kun taas vaimojen lapset siirtyivät isiensä klaaniin».[8]
Mutta se seikka, että Bedan selityksen mukaan piktien kuningassuvussa noudatettiin vaimonpuoleista perimysjärjestystä, todistaa, että Skotlannissa vallitsi aikaisemmin äidinoikeus. Jopa punaluaperheenkin rippeitä säilyi niin walesilaisilla kuin skottilaisillakin aina keskiajalta asti sellaisessa muodossa kuin ensi yön oikeus, jota klaanin päämies tai kuningas saattoivat käyttää entisen aviomiesten yhteisyyden viimeisinä edustajina jokaisen morsiamen suhteen, mikäli lunastusrahaa ei oltu maksettu.
| * | * | |
| * |
Eittämätöntä on, että aina kansainvaellukseen asti germaaneilla oli sukulaitos. He lienevät vallanneet Tonavan, Reinin, Veikselin ja pohjoisten merien välisen alueen vasta muutamia vuosisatoja ennen meidän ajanlaskuamme; cimbrit ja teutonit jatkoivat vielä vaellustaan ja sveebit asettuivat pysyvästi paikoilleen vasta Caesarin aikoihin. Sveebeistä Caesar sanoo selvästi, että he olivat sijoittuneet suvuittain ja sukukunnittain (gentibus cognationibusque), ja roomalainen gens Julia[9] sanoo, että tällä gentibus-sanalla on tietty kiistaton merkityksensä. Tämä koski kaikkia germaaneja; näyttää siltä, että valloitettuihin Rooman maakuntiinkin asetuttiin vielä suvuittain. Alemannien kansanlaissa vahvistetaan, että kansa asettui asumaan vallatulle maalle Tonavan eteläpuolelle sukukunnittain (genealogiae);[10] genealogia-sanaa käytetään siinä aivan samassa merkityksessä kuin myöhemmin sanoja markki tai kyläyhteisö. Kovalevski esitti hiljattain sen mielipiteen, että nämä genealogiaet olivat suuria talouskuntia, joiden kesken jaettiin maa ja joista vasta myöhemmin kehittyi kyläyhteisö. Sama pitää silloin paikkansa myös faraan nähden, jolla burgundit ja langobartit — siis goottilainen ja herminonilainen eli yläsaksalainen kansanheimo — tarkoittivat jotakuinkin samaa, ellei aivan samaa kuin mitä genealogia-sanalla tarkoitetaan alemannien lakikirjassa. Kumpi tässä todella on kysymyksessä, suku vai talouskunta, se kaipaa vielä lähempää tutkimusta.
Kielelliset muistomerkit jättävät meidät epätietoisiksi siitä, oliko kaikilla germaaneilla yhteinen sana ilmaisemassa sukua ja mikä se oli. Kreikkalaista genos-, latinalaista gens-sanaa vastaa etymologisesti goottilainen kuni, keskiyläsaksan künne ja samassa merkityksessä näitä käytetäänkin. Äidinoikeuden aikoihin viittaa se, että vaimoa tarkoittava sana johtuu samasta juuresta: kreikkalainen gyne, slaavilainen žena, goottilainen qvino, muinaisskandinaavinen kona, kuna. — Langobardeilla ja burgundeilla tapaamme, kuten sanottu, făra-sanan, jonka Grimm johtaa hypoteettisesta juuresta fisan, synnyttää. Mieluummin johtaisin sen todennäköisemmältä tuntuvasta juuresta faran — kulkea,[11] vaeltaa, palata nimityksenä, joka viittaisi tiettyyn, tietenkin sukulaisista koostuneeseen vaeltajajoukon osaan ja joka sittemmin vaellettaessa useiden vuosisatojen aikana ensin itään ja sitten länteen alkoi vähitellen merkitä itse sukukuntaa. — Edelleen goottilainen sibja, anglosaksilainen sib, muinaisyläsaksalainen sippia, sippa, suku.[12] Muinaisskandinavian kielessä esiintyy ainoastaan monikkomuoto sifjar, sukulaiset; yksikkömuoto vain Sif-jumalattaren nimenä. — Ja vihdoin Hildebrandinlaulussa[13] esiintyy vielä muuan ilmaisumuoto kohdassa, jossa Hildebrand kysyy Hadubrandilta:
»Kuka on isäsi kansan miesten joukossa... eli mitä sukua olet?» (eddo huêlîhhes cnuosles du sîs»).
Jos yleensä lienee ollut yhteinen germaaninen sana merkitsemässä sukua, niin se on ollut kaiketi goottilainen kuni; sen puolesta ei puhu ainoastaan sukulaiskielten samanlainen vastaava ilmaisumuoto, vaan myös se seikka, että siitä johtuu sana kuning, kuningas,[14] joka alun perin on merkinnyt suvun tai heimon päämiestä. Sibja, suku, ei näytä ansaitsevan huomiota, ainakin sifjar merkitsee muinaisskandinavian kielessä sekä verisukulaisuutta että myös lankoutta, ts. käsittää ainakin kahden suvun sukulaiset; näin ollen sif ei ole voinut merkitä itse sukua.
Germaaneilla samoin kuin meksikolaisilla ja kreikkalaisilla taisteluryhmitys oli niin ratsuväessä kuin jalkaväen kiilamuodostelmassakin järjestetty sukukuntien mukaan; kun Tacitus sanoo: perheiden ja sukulaisuuden mukaan, niin tämän epämääräisen sanonnan selittää se, että hänen aikanaan suku oli Roomassa aikoja sitten lakannut olemasta elävä yhteisö.
Erittäin tärkeä on Tacituksella toinen kohta, missä sanotaan, että äidin veli pitää sisarenpoikaansa omana poikanaan, vieläpä muutamat pitävät enon ja sisarenpojan välisiä sukulaisuussiteitä pyhempinä ja läheisempinä kuin isän ja pojan välisiä, joten panttivankeja vaadittaessa sisarenpoika on varmempana vakuutena sitomassa tiettyä henkilöä kuin tämän oma poika. Tässä meillä on elävä jäännös äidinoikeuden mukaan järjestyneestä, siis alkuperäisestä suvusta, mikä lisäksi on erityisen kuvaavaa germaaneilla.[2*] Jos sellaisen suvun joku jäsen antoi oman poikansa jonkin pyhän lupauksensa pantiksi ja pojasta tuli uhri, kun isä rikkoi lupauksensa, niin se oli yksinomaan isän oma asia. Mutta jos sisarenpoika joutui uhriksi, niin siten loukattiin pyhintä sukuoikeutta; pojan tai nuorukaisen lähin sukulainen, jonka velvollisuus oli suojella häntä ennen muita, oli vastuussa hänen kuolemastaan; sukulaisen piti joko olla antamatta häntä pantiksi tai pitää lupauksensa. Vaikkei meillä olisikaan mitään muita jälkiä germaanien sukulaitoksesta, niin tämä kohtakin jo riittäisi.
Sitäkin tärkeämpi, koska se on noin 800 vuotta myöhemmältä ajalta, on muuan kohta »Völuspâ»-nimisessä muinaisskandinaavisessa laulussa jumalten päivän koitosta ja maailmanlopusta. Tässä »tietäjättären näyssä», mihin, kuten nyt Bang ja Bugge ovat osoittaneet, on kietoutunut kristillisiäkin aineksia, sanotaan kuvailtaessa tämän suuren mullistuksen edellä käyvän ajan turmelusta ja pahuutta:
»Broedhr munu berjask ok at bönum verdask, munu systrungar sifjum spilla.»
»Veljekset tulevat sotimaan keskenään ja murhaamaan toisiaan, sisarenlapset rikkovat sukusiteet.»
Systrungr on äidin sisarenpoika, ja se että he, sisarusten lapset, kiistävät keskinäisen verisukulaisuutensa, on runoilijasta vielä suurempi rikos kuin veljesmurha. Se ilmenee sanassa systrungar, joka tähdentää äidinpuoleista sukulaisuutta; jos sen tilalla olisi syskina-börn, sisaren- ja veljenlapset, tai syskina-synir, sisaren- ja veljenpojat, niin toinen säe ei olisi ensimmäiseen nähden nousua, vaan heikkenevää laskua. Siis viikinkiaikanakaan, jolloin »Völuspâ» syntyi, äidinoikeuden muisto ei ollut vielä Skandinaviasta hävinnyt.
Muuten Tacituksen aikoihin ainakin hänen lähemmin tuntemiensa germaanien keskuudessa äidinoikeus oli jo väistynyt isänoikeuden tieltä: lapset perivät isänsä; siellä missä lapsia ei ollut, perijiä olivat veli, setä tai eno. Äidin veljen oikeuttaminen osalliseksi perintöön on yhteydessä äsken mainitun tavan säilymiseen ja osoittaa myös sitä, miten nuori oli silloin vielä isänoikeus germaanien keskuudessa. Äidinoikeuden jälkiä on havaittavissa vielä myöhään keskiajalla. isyyteen, varsinkin maaorjien isyyteen, ei nähtävästi vielä oikein luotettu. Kun siis feodaaliherra vaati jotakin kaupunkia luovuttamaan karanneen maaorjan takaisin, täytyi tämän orjuutta olla esim. Augsburgissa, Baselissa ja Kaiserlauternissa todistamassa valallisesti kuusi hänen lähintä ja sitä paitsi vain äidinpuoleista sukulaistaan. (Maurer, »Stadteverfassung» 1, s. 381.)
Germaanien kunnioitus naissukupuolta kohtaan, joka roomalaisille oli melkein käsittämätön, oli niin ikään jäännös häviämässä olevasta äidinoikeudesta. Ylhäisten perheiden tytöt olivat varmimpia panttivankeja, kun kysymyksessa oli germaanien sitoumusten täyttäminen. Ajatus, että heidän vaimonsa ja tyttärensä saattavat joutua vankeuteen ja orjuuteen, oli heistä hirveä ja antoi heille enemmän kuin mikään muu rohkeutta taistelussa. Germaanit näkivät naisessa jotakin pyhää ja profeetallista, he kuuntelivat naisen neuvoa tärkeissäkin asioissa. Niinpä Veleda, brukteri-heimon papitar Lippe-joen varrelta, oli johtavana sieluna bataavien kapinassa, jolla Civilis germaanien ja belgien etunenässä järisytti koko roomalaisvaltaa Galliassa.[16] Kotona vaimon valta oli nähtävästi eittämätön; vaimon, vanhusten ja lasten huolena olivat kaikki kotityöt; mies metsästeli, joi ja laiskotteli. Niin sanoo Tacitus; mutta kun hän ei sano, kuka hoiti pellot, ja kuitenkin selittää, että orjat maksoivat vain veroa, mutta eivät tehneet mitään päivätöitä, niin aikuisten miesten täytyi kai kuitenkin tehdä sen verran työtä, minkä maanviljelys vaati.
Kuten yllä jo on sanottu, avioliittomuotona oli yksiavioisuutta vähitellen lähenevä pareittaisavio. Ankaraa yksiavioisuutta se ei vielä ollut, koska moniavioisuus oli ylhäisille luvallista. Tyttöjen neitseellisyyttä vaalittiin yleensä ankarasti (päinvastoin kuin kelttiläisillä), ja samoin Tacitus puhuu erityisen lämpimästi germaanien aviositeiden rikkomattomuudesta. Avioeron aiheeksi hän esittää vain naisen aviorikoksen. Mutta tässä suhteessa hänen kertomuksensa on monesti hataraa ja esiintyy sitä paitsi aivan liian ilmeisesti hyveen kuvastimena turmeltuneita roomalaisia varten. Varmaa kuitenkin on, että jos germaanit lienevätkin olleet metsissään poikkeuksellisia hyveensankareita, niin vähäisinkin yhteys ulkomaailmaan liitti painamaan heidät Euroopan muiden tavallisten ihmisten tasolle; ankaran siveellisyyden viimeinenkin jälki katosi roomalaismaailman vaikutuksesta vielä paljon nopeammin kuin germaanien kieli. Lukekaapa Gregorius Toursilaista. Itsestään ymmärrettävää on, ettei germaanien aarniometsissä voinut olla sellaista hienostuneiden aistillisten nautintojen runsautta kuin Roomassa, ja tässä suhteessa germaanit pysyivät vielä kylliksi edellä roomalaismaailmasta, vaikka emme luulekaan heidän noudattaneen lihallisissa asioissa pidättyväisyyttä, mikä ei ole koskaan eikä missään ollut yleisenä sääntönä koko kansan keskuudessa.
Sukulaitoksesta sai alkunsa velvollisuus periä isän tai sukulaisten vihollissuhteet samoin kuin ystävyyssuhteetkin; samoin myös hengensakko, surman tai loukkauksen hyvitys verikoston asemesta. Nyt on todistettu, että tämä hengensakko, jota vielä miespolvi sitten pidettiin erikoisesti germaanisena instituutiona, on yleinen satojen kansojen keskuudessa sukulaitoksesta johtunutta verikostoa lieventävänä muotona. Sen samoin kuin vieraanvaraisuusvelvoituksenkin tapaamme mm. Amerikan intiaaneilla; Tacituksen kuvaus vieraanvaraisuuden osoittamisesta (»Germaania», luku 21) on melkein yksityiskohtiaan myöten samanlainen kuin Morganin kuvaus intiaanien vieraanvaraisuudesta.
Nyt kuuluu jo menneisyyteen kiihkeä ja loputon kiista siitä, olivatko Tacituksen ajan germaanit jakaneet peltomaat jo lopullisesti vai eivät ja miten oli ymmärrettävä tätä seikkaa koskevat kohdat. Siihen on turhaa tuhlata sanoja nyt, kun on todistettu, että melkein kaikilla kansoilla suku ja myöhemmin kommunistinen perhekunta — joka Caesarin todistuksen mukaan oli vielä sveebeillä — ovat viljelleet maata yhteisesti, että sitä seurasi maiden luovuttaminen yksityisille perheille sekä maan aika ajoittainen uudelleenjako ja että Saksassa on paikoitellen aina meidän päiviimme asti suoritettu aika ajoin tällaisia peltomaan uudelleenjakoja. Kun germaanit olivat Tacituksen aikoihin mennessä, 150 vuodessa, siirtyneet yhteisestä maanviljelyksestä, jota Caesar sanoo sveebien harjoittaneen (jaettua eli yksityistä peltomaata heillä ei ole ollenkaan, hän sanoo), yksityisviljelyyn vuosittaisina maan uudelleenjakoineen, niin se on todellakin aimo edistysaskel; siirtyminen yhteisestä maanviljelyksestä täydelliseen maan yksityisomistukseen näin lyhyessä ajassa ja ilman ulkoisen voiman vaikutusta olisi ollut suorastaan mahdotonta. Luenkin siis Tacitukselta vain hänen oman lyhyen lausuntonsa: he vaihtavat (tai jakavat uudelleen) viljelysmaan joka vuosi ja yhteismaata jää silti kylliksi jäljelle. Tässä ollaan peltoviljelyksessä ja maankäytössä asteella, joka vastaa täydellisesti germaanien silloista sukulaitosta.
Edellä olevan kappaleen olen jättänyt sellaiseksi kuin se oli edellisissä painoksissa. Asia on saanut tällä välin kuitenkin uuden käänteen. Sen jälkeen kun Kovalevski (ks. edellä s. 44) osoitti, että patriarkalleen talouskunta on laajalti, ellei yleisesti esiintyvä väliaste äidinoikeuteen pohjautuvan kommunistisen ja nykyisen erillisen perheen välillä, kysymys ei ole enää kuten vielä Maurerin ja Waitzin välisessä kiistassa siitä, oliko maa yhteisomistuksessa vai yksityisomistuksessa, vaan yhteisomistuksen muodosta. Ei ole epäilemistäkään, että Caesarin aikana sveebit eivät ainoastaan omistaneet maata yhteisesti, vaan myös viljelivät sitä yhdessä, yhteisvoimin. Vielä kauan voidaan kiistellä siitä, oliko taloudellisena yksikkönä suku vai talouskunta vai jokin niiden välimuotona oleva kommunistinen sukulaisryhmä vai olivatko, maaoloista riippuen, olemassa kaikki kolme ryhmää. Mutta nyt Kovalevski väittää, että Tacituksen kuvaama järjestys ei perustunut markkiin eli kyläyhteisöön, vaan talouskuntaan; vasta talouskunnasta on sitten paljon myöhemmin väestön lisääntymisen ansiosta kehittynyt kyläyhteisö.
Tämän mukaan ne asutukset, joita germaanit perustivat roomalaisaikana valtaamilleen maille ja myöhemmin roomalaisilta anastamilleen alueille, eivät olleet kyliä, vaan suuria perheyhteisöjä, joihin kuului useita sukupolvia ja jotka raivasivat vastaavan maa-alueen viljelykselle ja käyttivät ympäröivää viljelemätöntä maata naapuriensa kanssa yhteismaana. Tacituksen sanat viljelysmaan vaihdosta olisi käsitettävä siis todellakin viljelystapaa koskevassa mielessä: yhteisö otti joka vuosi viljelykseen uuden maapalstan ja jätti edellisen vuoden pellon kesannoksi tai kokonaan metsittymään. Väestön harvalukuisuuden vuoksi silloin oli vielä kylliksi viljelemättömiä maita, joten ei ollut mitään tarvetta kinastella maanomistuksesta. Perheyhteisöt hajosivat vasta vuosisatojen kuluttua, kun niiden jäsenluku oli paisunut niin suureksi, ettei yhteinen taloudenhoito ollut enää mahdollista silloisten tuotantoehtojen vallitessa; pellot ja niityt, jotka siihen asti olivat olleet yhteisiä, jaettiin jo tunnettuun tapaan tällöin muodostuneiden erillisten talouskuntien kesken, aluksi joksikin aikaa, myöhemmin lopullisesti, kun taas metsät, laidunmaat ja vesistöt pysyivät yhteisinä.
Venäjään nähden tämä kehityskulku näyttää olevan historiallisesti täysin todistettavissa. Mitä tulee Saksaan ja edelleen muihin germaanisiin maihin, niin eittämätöntä on, että tämä otaksuma selittää monessa suhteessa paremmin lähteet ja ratkaisee helpommin vaikeudet kuin aikaisempi kanta, jonka mukaan kyläyhteisö oli olemassa aina Tacituksen ajoista asti. Vanhimmat asiakirjat, esim. Codex Laureshamensis,[17] käyvät yleensä paljon selvemmiksi talouskunnan kuin markkiyhteisön avulla. Mutta toisaalta tämä selvillekäyminen aiheuttaa uusia vaikeuksia ja herättää uusia kysymyksiä, jotka on vielä ratkaistava. Tässä suhteessa voivat vain uudet tutkimukset antaa ratkaisun; en voi kuitenkaan kieltää, että talouskunta on hyvinkin voinut olla väliasteena myös Saksassa, Skandinaviassa ja Englannissa.
Kun Caesarin aikoihin germaanit olivat osaksi vasta asettuneet vakinaisille asuinsijoille ja osaksi vielä etsivät sellaisia, niin Tacituksen aikoihin päästyään he olivat olleet jo kokonaisen vuosisadan paikoillaan; elintarvikkeiden tuotannossa oli tapahtunut ilmeisesti vastaavanlaista edistystä. Germaanit asuivat hirsitaloissa; heidän vaatetuksensa oli vielä sangen alkukantaista metsäläisten vaatetusta: karkeat villaviitat, eläinten taljat, naisilla ja ylhäisillä pellavaiset alusvaatteet. Heidän ravintonaan oli maito, liha, villikasvien hedelmät ja, kuten Plinius lisää, kaurapuuro (tämä on vieläkin kelttiläisten kansallisruokaa Irlannissa ja Skotlannissa). Germaanien rikkautena oli karja, sekin huonolaatuista: naudat pieniä, mitättömiä, sarvettomia; hevoset pikkuponeja, eivät juoksijoita. Rahaa he käyttivät harvoin ja vähän, vain roomalaista. Kultaa ja hopeaa he eivät muokanneet eivätkä niistä välittäneet, rauta oli harvinaista ja ainakin Reinin ja Tonavan varsilla asuvilla heimoilla se oli nähtävästi miltei poikkeuksetta tuontitavaraa eikä omintakeisesti tuotettua. Riimukirjoitus (kreikkalaisten tai latinalaisten kirjainten jäljittelyä) tunnettiin vain salakirjoituksena ja sitä käytettiin vain uskonnollisissa loihduissa. Ihmisuhrit olivat vielä tavanomaisia. Germaanit olivat sanalla sanoen kansa, joka vastikään oli kohonnut barbaarisuuden keskiasteelta sen yläasteelle. Mutta vaikka roomalaisten teollisuustuotteiden helppo tuonti esti roomalaisten välittöminä naapureina olevia heimoja kehittämästä itsenäistä metalli- ja kutomateollisuutta, niin koillisessa, Itämeren rannalla teollisuus kehittyi aivan epäilemättä. Slesvigin rämeiden aselöydöt — pitkä rautamiekka, panssaripaita, hopeakypärä ym. sekä roomalaiset rahat 100-luvun loppupuolelta — ja kansainvaelluksen ansiosta levinneet germaanien metalliesineet viittaavat aivan omintakeiseen melko pitkälle kehittyneeseen tyyppiin silloinkin, kun ne pohjaavat alkuperäisiin roomalaisiin malleihin. Siirtyminen sivistyneeseen Rooman valtakuntaan teki tästä kotimaisesta teollisuudesta lopun kaikkialla muualla paitsi Englannissa. Miten yhtäläistä tämän teollisuuden syntyminen ja kehittyminen on ollut, sitä osoittavat esim. pronssisoljet; Burgundista, Romaniasta, Asovan meren rannalta löydetyt soljet voisivat olla lähtöisin samasta työpajasta kuin englantilaiset ja ruotsalaiset ja voisivat olla yhtä epäilemättömästi myös germaanista alkuperää.
Myös hallintojärjestelmä oli barbaarikauden yläastetta vastaava. Tacituksen mukaan oli yleisesti olemassa päämiesten (principes) neuvosto, joka ratkaisi pienemmät asiat itse ja valmisti tärkeämmät kansankokouksen ratkaistavaksi; kansankokous taas oli barbaarisuuden ala-asteella — ainakin siellä, missä sen tunnemme, amerikkalaisilla — olemassa vain suvuilla, muttei heimolla eikä heimoliitolla. Päämiehet (principes) erottuivat vielä selvästi sotapäälliköistä (duces), aivan niin kuin irokeeseilla. Päämiehet elivät jo osaksi heimolaisiltaan karjan, viljan jne. muodossa saamistaan kunnialahjoista; heidät valittiin kuten Amerikassakin enimmäkseen samasta perheestä; siirtyminen isänoikeuteen helpotti kuten Kreikassa ja Roomassakin vaalin muuttumista vähitellen perintöoikeudeksi ja siten ylimysperheen syntymistä kussakin suvussa. Tämä vanha, niin sanottu heimoylimystö, hävisi enimmäkseen kansainvaelluksessa tai ainakin heti sen jälkeen. Sotapäälliköt valittiin syntyperään katsomatta vain kykenevyyden perusteella. Heillä oli vähän valtaa ja heidän oli vaikutettava näyttämällä itse esimerkkiä; Tacitus osoittaa selvästi, että varsinainen kurinpitovalta sotajoukossa oli papeilla. Todellinen valta oli kansankokouksella. Kuningas eli heimopäällikkö oli sen puhemies; kansa ratkaisi: kielsi murinalla, myönsi hyväksymishuudoilla ja kalisuttamalla aseita. Kansankokous oli samalla käräjinä; siellä esitettiin valitukset ja siellä ne ratkaistiin, siellä langetettiin kuolemantuomiot, jota paitsi kuolemaan tuomittiin vain pelkuruudesta, kansansa kavaltamisesta ja luonnottomasta irstaudesta. Myös suvuissa ja muissa alaosastoissa oikeutta jakoi yleinen kokous päämiehen toimiessa puhemiehenä, ja päämies saattoi kuten kaikissa germaanien alkuperäisissä tuomioistuimissa vain johtaa käsittelyä ja esittää kysymyksiä; tuomion langetti aina ja kaikkialla germaanien keskuudessa kaikkien yhteinen kokous.
Heimoliitot muodostuivat Caesarin jälkeisenä aikana; muutamilla niistä oli jo kuningas; samoin kuin kreikkalaisilla ja roomalaisillakin, ylin sotapäällikkö pyrki jo tyranniksi ja saavuttikin väliin tarkoituksensa. Nämä hyväonniset vallananastajat eivät olleet suinkaan itsevaltaisia hallitsijoita; he alkoivat jo kuitenkin murtaa sukulaitoksen kahleita. Vapautetut orjat olivat tavallisissa oloissa alistetussa asemassa, koska eivät voineet kuulua mihinkään sukuun, mutta uusien kuninkaiden suosikkeina he kohosivat usein arvoon, rikkauteen ja kunniaan. Samoin kävi Rooman valtakunnan valloittamisen jälkeen: sotapäälliköistä tuli suurten maiden kuninkaita. Frankkien keskuudessa kuninkaan orjat ja vapautetut esittivät suurta osaa ensin hovissa ja sittemmin valtiossa; uusi ylimystö polveutuu suureksi osaksi heistä.
Kuninkuuden syntymistä helpotti muuan laitos: sotilasseurueet. Jo Amerikan punaihoisten keskuudessa näimme, kuinka sukulaitoksen ohessa muodostuu yksityisiä ryhmiä, jotka käyvät sotaa omin päin. Germaaneilla tällaiset yksityiset ryhmät olivat jo muodostuneet vakinaisiksi yhtymiksi. Joku mainetta hankkinut sotapäällikkö keräsi ympärilleen joukon saaliinhimoisia nuoria miehiä, jotka sitoutuivat olemaan päällikölle henkilökohtaisesti uskollisia niin kuin tämäkin heille. Sotapäällikkö elätti heitä, antoi lahjoja ja järjesti heidät hierarkkiseen tapaan: pienempiä retkiä varten oli henkivartio ja taisteluvalmis joukko sekä suurempia retkiä varten valmis upseerikunta. Niin heikkoja kuin nämä seurueet lienevätkin olleet ja niin heikoiksi kuin ne osoittautuivatkin myöhemmin, esim. Odovakarilla Italiassa, niin silti niissä oli vanhan kansanvapauden häviön siemen ja juuri tätä osaa ne esittivätkin kansainvaelluksen aikana ja sen jälkeen. Ne näet helpottivat ensiksikin kuningasvallan syntyä ja toiseksi, kuten jo Tacitus huomauttaa, saattoivat pysyä koossa vain keskeytymättömien sotien ja rosvoretkien ansiosta. Rosvous tuli tarkoitukseksi. Ellei seurueen herralla ollut lähiseudulla mitään tekemistä, hän lähti miehineen toisten kansojen luo, sinne missä käytiin sotaa ja oli saalistamismahdollisuuksia. Ne germaaniset apujoukot, jotka taistelivat suurin joukoin roomalaisten lippujen alla jopa germaanejakin vastaan, oli muodostettu osaksi näistä seurueista. Jo siinä oli olemassa alkumuodossaan se palkkasoturilaitos, joka on ollut saksalaisten häpeänä ja kirouksena. Rooman valtakunnan valloituksen jälkeen näistä kuninkaiden seuruelaisista muodostui sittemmin ei-vapaitten ja roomalaisten hovipalvelijain ohella ylimystön toinen pääosa.
Kansoiksi yhtyneiden germaanisten heimojen hallintojärjestelmä oli siis ylipäänsä samanlainen kuin sankariajan kreikkalaisilla ja niin sanotun kuningasajan roomalaisilla: kansankokous, sukujen esimiesten neuvosto, sotapäällikkö, joka jo tavoitteli todellista kuningasvaltaa. Se oli kehittynein hallintojärjestelmä, mikä yleensä saattoi muodostua sukulaitoksen aikana; se oli barbaarisuuden yläasteen mallijärjestelmä. Kun yhteiskunta astui niiden rajojen yli, joiden sisällä tämä hallintojärjestelmä oli riittävä, niin sukulaitoksesta tuli loppu; se hajosi ja valtio astui sen tilalle.
[1*] Viettäessäni muutamia päiviä Irlannissa[6] tunsin jälleen elävästi sen, miten syvälle sukulaitoksen aikaiset käsitykset ovat juurtuneet sikäläisen maalaisväestön keskuuteen. – Maanomistaja, jolta talonpoika vuokraa maata, on tälle yhä vielä eräänlainen klaanin päämies, jonka tehtävänä on hoitaa maa-asiat kaikkien eduksi ja jolle talonpoika maksaa veroa vuokramaksun muodossa, mutta jolta hänen tulee saada tarpeen vaatiessa myös apua. Samoin jokaista varakasta pidetään velvollisena auttamaan köyhempää naapuriaan, kun tämä on puutteessa. Tuota apua ei pidetä almuna, vaan rikkaamman klaanitoverin tai klaanin päämiehen oikeudenmukaisena velvollisuutena köyhempää kohtaan. On ymmärrettävää, kun taloustieteilijät ja juristit valittavat, että irlantilaiselle talonpojalle on mahdotonta selittää käsitystä nykyisestä porvarillisesta omaisuudesta; irlantilainen ei käsitä omaisuutta, josta johtuu vain oikeuksia, muttei lainkaan velvollisuuksia. Mutta ymmärrettävää on sekin, miksi irlantilaiset, jotka sellaisin naiivein sukulaitoksen aikaisin käsityksin joutuvat yhtäkkiä Englannin tai Amerikan isoihin kaupunkeihin, ihmisten keskuuteen, joiden siveellisyys- ja oikeuskäsitteet ovat aivan toiset, miksi tuollaiset irlantilaiset joutuvat siellä helposti päästään pyörälle siveellisyys- ja oikeuskysymyksissä, menettävät kaiken ryhtinsä ja joutuvat usein joukoittain turmioon. (Engelsin selitys vuoden 1891 painokseen).
[2*] Äidinoikeuden ajoilta juontuva ja monilla kansoilla esiintyvä sangen läheinen enon ja sisarenpojan välinen sukulaisuusside ilmenee kreikkalaisilla vain sankariajan muinaistarustossa. Diodoroksen mukaan (IV, 34)[15] Meleagros surmaa Thestiuksen pojat, äitinsä Althaian veljet. Althaia pitää tätä tekoa niin sovittamattomana rikoksena, että hän kiroaa murhaajan, oman poikansa, ja toivoo hänelle kuolemaa. »Jumalat kuulivat», niin kerrotaan, »hänen toivomuksensa ja lopettivat Meleagroksen elämän.» Saman Diodoroksen mukaan (IV, 43 ja 44) argonautit laskevat Herkuleen johdolla maihin Traakiassa ja havaitsevat siellä, että uuden puolisonsa yllyttämänä Fineus rääkkää häpeällisesti molempia poikiaan, jotka on synnyttänyt hänen hyljätty puolisonsa, Kleopatra Boreade. Mutta argonauttien joukossa on myös Boreadeja, Kleopatran veljiä, siis rääkättyjen enoja. Nämä asettuvat oitis puolustamaan sisarenpoikiansa, vapauttavat heidät ja surmaavat vartijat.
[1] Nenetsien entinen nimitys. Toim.
[2] Englantilaiset valloittivat Walesin vuonna 1283, mutta senkin jälkeen Wales säilytti autonomiansa. Se yhdistettiin täydellisesti Englantiin 1500-luvun puolivälissä. Toim.
[3] Vuosina 1869–1870 Engels valmisteli Irlannin historiaa käsittelevää laajaa teosta, joka jäi keskeneräiseksi. Kelttien historiaa tutkiessaan hän tutki myös muinaiswalesilaisia lakeja. Toim.
[4] Engels siteeraa kirjaa: Ancient Laws and Institutes of Wales (Walesin muinaiset lait ja asetukset), I osa, 1841, s. 93. Toim.
[5] — »puolueissa». Toim.
[6] Syyskuussa 1891 Engels teki matkan Skotlantiin ja Irlantiin. Toim.
[7] Vuosina 1745–1746 Skotlannissa ylämaan klaanit kapinoivat ahdisteluja ja maiden anastusta vastaan, joita toteutettiin englantilais-skotlantilaisen maaylimystön ja porvariston hyväksi; ylämaalaiset taistelivat vanhan sukujärjestelmän säilyttämisen puolesta. Kapinan kukistaminen johti Skotlannin ylämaan klaanijärjestelmän hajottamiseen, maan sukuomistuksen jäänteiden hävittämiseen, skottilaisten talonpoikien mailtahäädön tehostumiseen, sukuoikeuksien lakkauttamiseen ja eräiden sukutapojen kieltämiseen. Toim.
[8] L. H. Morgan. Ancient Society, Lontoo 1877, s. 357–358. Toim.
[9] — Julius-suvusta. Toim.
[10] »Alemannien laki», alemannien (alamannien) germaanisen heimoliiton tapaoikeudellinen lakikokoelma. 400-luvulta lähtien alemannit asuttivat nykyisen Elsassin, nykyisen Itä-Sveitsin ja Lounais-Saksan alueet. Lakikokoelma ajoittuu 500- ja 600-luvun vaihteeseen ja 700-luvulle. Engels viittaa tässä »alemannien lain LXXXI (LXXXIV) lakiin. Toim.
[11] — saksaksi fahren. Toim.
[12] — saksaksi Sippe. Toim.
[13] Hildebrandinlaulu, sankariruno, 700-luvulta katkelmina säilynyt muinaisgermaanisen eeppisen runouden muistomerkki.Toim.
[14] — saksaksi König. Toim.
[15] Didoros Siculus. Historiallinen kirjasto, IV kirja, 34., 43.–44. luku. Toim.
[16] Civiliksen johtama germaanis- ja gallialaisheimojen kapina roomalaista herruutta vastaan tapahtui vuosina 69–70 (eräiden lähteiden mukaan vuosina 69–71). Se levisi melko laajalle Galliaan ja Rooman vallan alaisille germaanien alueille, mikä aiheutti Roomalle näiden alueiden menettämisen uhkan. Kapinalliset kärsivät tappion ja olivat pakotetut solmimaan rauhan Rooman kanssa. Toim.
[17] »Codex Laureshamensis» (Lorschin kartulaarit), Lounais-Saksassa sijaitsevan Lorschin luostarin lahjoitus- ja privilegikirjojen jäljennösten kokoelma. Tämä 1100-luvulla laadittu kokoelma on 700- ja 800-luvun talonpoikien ja feodaalien maanomistuksen historian tärkeimpiä lähdekirjoja. Toim.