Kirjoitettu: marraskuu 1877
Suomennos: © Timo Koste, Vesa Oittinen
Lähde: Marx–Engels. Kirjeitä, s. 320–322. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976).
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Lontoo, marraskuu 1877
Arvoisa herra toimittaja!
Kirjoituksen »Karl Marx herra Zukovskin tuomittavana» laatija[1] on silminnähtävästi älykäs ihminen, ja jos hän olisi tavannut alkuperäistä kasaantumista koskevasta esityksestäni yhdenkin kohdan, joka tukisi hänen päätelmiään, olisi hän sen tuonut julki. Sellaista kohtaa puuttui ja hänen oli pakko tarttua sivuhuomautukseen, erästä venäläistä »kaunokirjailijaa»[2] vastaan suunnattuun polemiikkiin, joka on julkaistu »Pääoman» ensimmäisen saksalaisen painoksen loppusanoissa. Mistä siellä moitin tätä kirjailijaa? Siitä, ettei hän ole keksinyt venäläistä kyläyhteisöä Venäjältä, vaan preussilaisen hallitusneuvoksen, Haxthausenin kirjasta[3] ja että hänen käsissään on venäläinen kyläyhteisö ainoastaan perusteluna sille, että mädännyt vanha Eurooppa on uudistettava panslavismin voiton kautta. Arvioni tästä kirjailijasta lienee oikea tai väärä, mutta se ei voi missään tapauksessa olla avain käsitykseeni »venäläisten ponnisteluista löytää isänmaalleen sellainen kehitystie, joka on toinen kuin niitä Länsi-Eurooppa on kulkenut ja kulkee» ym.
Jälkilauseessani »Pääoman» toiseen saksankieliseen painokseen — jonka herra Zukovskia koskevan kirjoituksen laatija tuntee, koska lainaa sitä — puhun »eräästä suuresta venäläisestä oppineesta ja kriitikosta»[4] kunnioituksella, jonka hän ansaitsee. Tämä on käsitellyt merkittävissä kirjoituksissaan kysymystä, täytyykö Venäjän, kuten liberaalit taloustieteilijät vaativat, tuhota taloupoikaisyhteisö siirtyäkseen sitten kapitalistiseen järjestelmään, vai voiko se päinvastoin, käymättä lävitse tämän järjestelmän kärsimyksiä, omaksua kaikki sen hedelmät kehittämällä edelleen omia historiallisesti annettuja edellytyksiään. Hän kannattaa jälkimmäistä katsantokantaa. Ja minun kunnioitettavalla arvostelijallani oli ainakin yhtä paljon syytä päätellä kunnioituksestani tätä »suurta venäläistä oppinutta ja kriitikkoa» kohtaan, että olen hänen kanssaan samaa mieltä tässä kysymyksessä, kuin myös päätellä polemiikistani »kaunokirjailijaa» ja panslavistia vastaan, että torjun hänet.
En huoli jättää mitään »arvailun varaan», siksi puhun avoimesti. Voidakseni arvioida täysin asiantuntevasti Venäjän taloudellista kehitystä olen opetellut venäjää ja perehtynyt sitten vuosikaudet sitä koskeviin virallisiin ja muihin painotuotteisiin. Olen päätynyt tällaiseen tulokseen: Mikäli Venäjä kulkee edelleenkin vuodesta 1861 seuraamaansa tietä, niin se tulee menettämään kauneimman tilaisuuden, mitä historia milloinkaan on jollekin kansalle tarjonnut, ja kokemaan sen sijasta kaikki kapitalistisen järjestelmän kohtalokkaat vaiheet.
Alkuperäistä kasaantumista koskevan luvun tarkoituksena on vain hahmotella se tie, joka johti Länsi-Euroopassa kapitalistisen talousjärjestelmän syntymiseen feodaalisen talousjärjestelmän uumenista. Se esittelee siis sitä historiallista liikettä, joka erottaessaan tuottajat tuotantovälineistään muutti heidät palkkatyöläisiksi (proletaareiksi sanan nykyaikaisessa merkityksessä) ja tuotantovälineiden omistajat kapitalisteiksi. Tässä prosessissa »ovat historiallisesti käänteentekeviä kaikki ne mullistukset, joita syntymässä olevat kapitalistiluokat käyttävät vipusimenaan, ja ennen kaikkea ne ajankohdat, jolloin suuret ihmisjoukot kiskaistaan irti perinteisistä tuotanto- ja toimeentulovälineistä, ja heitetään äkkiä työmarkkinoille. Mutta koko tämän kehityksen perustuksena on maalaistuottajan maaomaisuuden pakkoluovutus. Se on tähän mennessä toteutettu perusteellisesti vasta Englannissa... Mutta kaikki Länsi-Euroopan maat joutuvat kulkemaan samaa tietä» (»Pääoman» ranskankielinen laitos, s. 315). Luvun lopussa palautetaan tuotannon historiallinen tendenssi seuraavaksi: että se »tuottaa luonnontapahtuman välttämättömyydellä oman kieltämisensä», että se on itse luonut uuden talousjärjestelmän ainekset antamalla samanaikaisesti mitä suurimman sysäyksen yhteiskunnallisen työn tuotantovoimille ja jokaisen yksilöllisen tuottajan kaikkinaiselle kehittymiselle; että kapitalistinen omistus, joka itse asiassa jo perustuu eräänlaiseen kollektiiviseen tuotantoon, voi muuttua vain yhteiskunnalliseksi omistukseksi. Tällä kohtaa en esitä mitään todistetta siitä hyvästä syystä, ettei tämä väite ole mitään muuta kuin yhteenveto pitkistä kehittelyistä, jotka on aikaisemmin esitetty kapitalistista tuotantoa koskevissa luvuissa.
Mitä Venäjän oloihin soveltuvaa saattoi siis arvostelijani ottaa tästä historiallisesta hahmotelmasta? Vain seuraavaa. Jos Venäjä pyrkii muodostumaan kapitalistiseksi kansakunnaksi länsieurooppalaisen esikuvan mukaan — ja viime vuosina se on ponnistellut varsin paljon tässä suunnassa — niin se ei saavuta mitään, ellei muuta ensin melkoista osaa talonpojistaan proletaareiksi; ja sitten, jouduttuaan kerran kapitalistisen talouden pyörteeseen, sen on koettava tämän järjestelmän armottomat lait, täsmälleen samoin kuin muidenkin maallisten kansojen. Siinä kaikki. Mutta tämä on arvostelijalleni liian vähän. Hän muuttaa väen väkisin kapitalismin syntymistä Länsi-Euroopassa koskevan historiallisen hahmotteluni läpikotaisin historianfilosofiseksi teoriaksi yleisestä kehityskulusta, joka on kohtalonomaisesti määrätty kaikille kansoille, olkoot sitten niiden historialliset olot mitkä tahansa, jotta ne lopulta pääsisivät siihen taloudelliseen muodostumaan, joka turvaa yhteiskunnallisen työn tuotantovoimien mitä suurimman nousun myötä ihmisten monipuolisimman kehittymisen. Mutta minä pyydän häneltä anteeksi. (Sellainen merkitsisi minulle liian suurta kunniaa ja liian suurta häväistystä.) Ottakaamme esimerkki.
Monin kohdin »Pääomaa» viittaan kohtaloon, joka vanhassa Roomassa tuli plebeijien osaksi. He olivat alunperin vapaita talonpoikia, jotka viljelivät kukin omaan laskuunsa omaa maapalastaan. Rooman historian kulussa heidät pakkoluovutettiin. Sama kehitys, joka irrotti heidät tuotanto- ja toimeentulovälineistään, johti paitsi suurmaanomistuksen, myös suurten raha-pääomien muodostumiseen. Niinpä eräänä kauniina päivänä oli toisella taholla vapaita ihmisiä, joille ei jäänyt muuta kuin työvoimansa, ja toisella taholla — tämän työn hyväksikäyttämiseksi — kaiken aikaansaadun rikkauden omistajat. Mitä tapahtui? Rooman proletaareista ei tullut palkkatyöläisiä, vaan joutilasta roskaväkeä, vieläkin halveksittavampaa kuin ns. »poor whites» (valkoiset köyhät) Yhdysvaltojen etelävaltioissa, eikä tuolloin kehittynyt kapitalistinen, vaan orjatyöhön perustuva tuotantotapa. Siis tapahtumat, joissa on silmäänpistävä analogia, mutta jotka sattuivat erilaisessa historiallisessa ympäristössä, ovat johtaneet aivan eri tuloksiin. Kun perehtyy kuhunkin näistä kehityksistä erikseen ja vertaa sitten niitä keskenään, löytää helposti avaimen tähän ilmiöön, mutta siihen ei pääse milloinkaan yleisen historianfilosofisen avaimen avulla, jonka teorian suurimpana etuna on olla historian yläpuolella.
[1] — Mihailovski. Toim.
[2] — Herzeniä. Toim.
[3] A. Haxthausenin kirja »Studien über die innern Zustände, das Volksleben und insbesondere die ländlichen Einrichtungen Russlands» (Tutkimuksia Venäjän kansanelämän sisäisistä suhteista ja varsinkin maaseudun instituutioista) ilmestyi kolmiosaisena 1847–1852 Hannoverissa ja Berliinissä. Toim.
[4] — Tšernyševskistä. Toim.